Pitkään olen lukenut muiden ihmisten blogeja, mutta juuri tänään iski se kipinä, että nyt alan kirjaamaan meidän perheen touhuiluja ja omia ajatuksiani vähintään säännöllisen epäsäännöllisesti ylös. Tyypillistä on, että kun jostain innostun niin alkuinnostuksessa uppoudun sitten täysillä aiheeseen. Tänään onkin mennyt ihan luvattoman paljon aikaa tämän blogin perustamiseen, mutta uskoisin että huomenna helpottaa.

Yksi suuri syy blogin perustamiseen on se, että esikoinen on jo ohittanu 2,5 vuoden iän ja tuntuu että muistikuvia hänen parista ekasta vuodestaan on ihan liian vähän. Onneksi valokuvia sentään on napsittu monen monta kansiollista! (Mihinköhän me oikein joudutaan sen kuvapaljouden kanssa??) Kuopuskin täyttää ensi viikolla puoli vuotta ja olen ollut koko tämän 2006 vuoden järkyttynyt siitä miten nopeaan se vauva-aika meneekään ohitse. Isoveljen ollessa vauva odotettiin koko ajan uusia taitoja ja katse oli tulevaisuudessa, mutta nyt olen vain kauhistellut ajan kulumista ja toivonut saavani pitää kuopukseni mahdollisimman pitkään vauvana. Tietoisesti olenkin yrittänyt pitää itseäni tässä hetkessä, sillä mun paikkani on juuri nyt kotona. Olen onnellisessa asemassa kun saan seurata lasteni kasvua ja olla läsnä heidän ensimmäisinä vuosinaan. Valehtelisin jos väittäisin tätä helpoksi, mutta eteenpäin mennään pienten voimaa antavien asioiden turvin. Tärkeää ainakin minun jaksamiselleni on hyvä parisuhde, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys ja jos ensimmäinen lapsi ei koetellut parisuhdetta riittävästi niin viimeistään toisen syntymä on järisyttänyt parisuhdettakin niin hyvässä kuin pahassa. Kotiäitinä jaksamiseeni vaikuttaa myös ne ihanat hetket lasten kanssa. Jos uhmaikäisen kanssa on pitkään ollut vaikeaa niin kyllä on voimat vähissä, mutta kun tulee myös niitä päiviä ja hetkiä kun uhmis hauskuuttaa vanhempiaan pikkuvanhoilla komenteillaan ja hoitaa hellästi siskoaan ja vauva on itse aurinko hymyillessään niin kyllähän se saa hyvän mielen väsyneelle äidillekin. Kolmas myös erittäin tärkeä voimavara kotiäitinä on ystävät. Täytyy todeta etten jaksaisi pyörittää tätä arkea ellei mulla olisi muita kotiäitejä ystävinä joita tavata leikkipuistoissa ja kyläillä vuorotellen. Kovasti odotan myös perhekerhojen alkamista taas syksyllä ja toivon että lasten unirytmi mahdollistaa perhekerhossa käymisen.

Haaveita saa ja pitääkin olla, mutta ei saisi unohtaa nauttia nykyhetken ihanuudesta. Kuopus mua on onneksi vihdoin kouluttanut tällä saralla. Lipsahduksia silti tapahtuu välillä, mutta parannusta on kuitenkin tapahtunut. Ehkä se vanha koirakin vielä niitä uusia temppuja oppii,vaikkakin hitaanlaisesti. Taidan vaan liian helposti kangistua vanhoihin kaavoihin.

Yhden paljon ajatuksia herättäneen laulun kuulin viikko sitten miehen siskon häissä. Laulun nimi on "Har du visor". Laulussa kerrotaan siitä että pitää elää tätä hetkeä. Juuri nyt on aika rakastaa ja toteuttaa unelmiaan, sillä huomenna voi olla jo myöhäistä. Otetaan siis kaikki irti tästä arjesta!