Tänään kauppareissulla tapahtui kuitenkin viimein jotain ja löysin ihanan vanhahtavasti kehystetyn liitutaulun. Kehyksien maali on siis hieman epätasaista tai sieltä alta kuultaa harmaata, mikä saa kehyksen näyttämään elämää ja aikaa nähneeltä. Tuo naru ja pienet pyykkipojat ja kulmassa roikkuva pussukka (ilmeisesti liituja varten) olivat taulussa myös mukana. Muuten taulu oli tyhjä. Näin heti sieluni silmin sen miten ripustaisin narulle valokuvia ja laittaisin muutaman myös kiinni itse tauluun. Mielellään vanhoja mustavalkoisia tai seepia kuvia.
Tässä tein pikaisesti sommitelman lattialla esitelläkseni idean miehelleni. En teidä jääkö juuri nuo kuvat tauluun, vai laitanko jotai muita kuvia, mutta tuossa ideani, mikä kirkaistui kaupassa samalla hetkellä, kun tuon liitutaulun kehyksineen siellä näin. Tuo on juuri mun näköinen juttu, sillä vanhat valokuvat ovat tärkeitä minulle ja muutenkin olen tykästynyt tällä hetkellä kaikkeen elämää nähneeseen tavaraan. (Tosin nuo kehykset ovat tekaistu kuluneiksi).
Tekisi mieli mennä etsimään oikeasti vanhoja tavaroita, mielellään omille suvun jäsenille kuuluneita, niin niissä olisi tunnearvoa. Olisi hienoa kertoa tavaroista lapsille, että tämä on kuulunut sinun isoisoäidillesi...
Kuten varmasti huomaa, ajat monien vuosikymmenien takaa mietityttävät ja kiehtovat minua. Myönnän, että näen asioita romanttisessa näkökulmassa, enkä todellakaan kaikkea todellisuutta. Ehkä ei tarvitsekaan.
Kommentit