En unohda ikinä lapsuuden maalaismaisemia ja olisi niin ihanaa jos voisi semmoista tarjota omille lapsilleen. Vietin siis kesäisin paljon aikaa äidin kotipaikassa maaseudulla. Isovanhempiani en nähnyt elossa, mutta meidän perhe vietti aikaa äidin kotipaikassa paljon.  Pelkään ja tiedän menettäväni tuon rakkaan paikan (ehkä piankin), mutta omalla perheelläni jonka olen itse perustanut ei ole resursseja eikä erityisesti taitoja millä peruskorjaisi paikkoja ja pitäisi sitä kunnossa niin, että siellä voisi kesiä viettää.

Ädilläni olisi tänään syntymäpäivä jos eläisi ja sen vuoksi tuli mieleen laittaa taas kuvia tästä paikasta. Talo ei ole se mihin äiti syntyi, vaan ne rakennukset ovat kaadettu aikoja sitten, mutta tämäkin talo ja navetta/ suuli rakennus ovat isoisäni rakentamia.

Kuvat ovat kesäkuulta, kun käytiin eväiden kanssa päivä-reissu tuonne mun rakkaaseen paikkaan. Tekisi vielä mieli tehdä toinen reissu näin loppukesästä ja näyttää lapsille vielä lisää paikkoja kyseiseltä maalaiskylältä. Siellä niitä paikkoja ja tarinoita riittäisi. Niin että lapset lopulta varmaan kyllästyisivät. :)

 

Tässä ajetaan minulle niin tuttua metsätietä (ei kovin pitkä pätkä, mutta peltojen ja metsän takaa löytyy tämä paikka)  :)  Ei kaikki edes tiedä siellä mitään taloa olevan.

Puiden lomasta jo vähän pilkottaa taloa. Siinä on meidän tiluksia: pellot ovat vuokraviljelijällä olleet niin kauan kuin muistan.

Kellari on matkan varrella pihapiiriin. Ystäväni ensimmäistä kertaa tullessa meidän vieraaksi hän kysyi onko tämä teidän mökki? Saatiin hyvät naurut. Nykyään kellarista on vain julkisivu pystyssä. Katto on lahonnut ja romahtanut alas. Mun lapsuudessa siellä vielä perunoita säilytettiin.

Tässä jo ollaan kohta perillä pihassa:

Tässä ollaan sisällä navetassa. Oliskohan tässä kopperossa ollut possu. Äiti kyllä mulle on aikoinaan kertonut mitä eläimisä missäkin asusti. En muista varmaksi...ehkä sittenkin kanoja?? Eläimiä oli kuitenkin kaikenlaisia , lehmillekin useampi paikka. Nyt navetta on täynnä "romua" Jollekin ehkä tärkeitä tavaroita...

Tämä kuva taas sisällä tuvassa. Sinnehän tulee tietysti sähkö nykyään vaikka öljylamppu katosta roikkuukin. Tuossa ikkunan vieressä olen istunut monesti tuijotellen pihalle.

Tällä pellolla sai aina joskus ihailla hirviä. Aika pelottavia otuksia, mutta sisältä tai talon portailta niitä uskalsi katsella.

Ukkosen ilmat olivat ihan oma lajinsa tuolla "mökillä".  Kallioita on jokapuolella ja salamat löivät kallioihin. Onneksi lapsuudessa sai turvaa aikuisista. Entäs nyt kun olet itse aikuinen. Silloin on vaan esitettävä rohkeaa lasten vuoksi vaikka pelkäisi.  :)

 

Mulle on sanottu, että muistot on sun päässä, mutta silti tuntuu, että se ei riitä. Mä haluaisin pitää talon, navetan ja vähän maata ympärillekin. Metsääkin ehkä vähän, niin saisi omat puut, jos vaikka joskus olisi se takka jota lämmittää.

Äidin ja isän tekemä kasvimaakin on nykyään kasvanut ihan umpeen. Sieltä saatiin omat perunat, punajuuret, sipulit, porkkanat, herneet, mansikat ja mitä nyt vaan voi kuvitella. On me siellä oltu joku kerta apuna oman miehenikin kanssa. Siitä taitaa olla jopa pari valokuvaa muistona. Nyt ei todellakaan ole jäljellä kuin muistot siitä. 

Elämä on välillä melkoista kamppailua muistojen ja materian kanssa. Mitä haluaa ja mitä voi säilyttää. Minä haluaisin säilyttää paljon enemmän mitä ikinäkään voin. Se tekee kipeää.