16.8.06 keskiviikkona herätys oli hieman yli kuusi aamulla.
Sitten vaan pukeminen ja vessassa istuskelua (ettei vaan
suoli tyhjenisi leikkauksessa) Mitään ei saanut syödä enää
ja sitten mies tilasikin taksin ja lähdin
kaupunginsairaalaa kohti. Klo 7.15 olin girurgian osastolla
ja hoitsu siellä totesi, että hiljainen päivä. Sain yksin
olla huoneessa.


Pukeuduin sairaalavaatteisiin ja selästä auki olevaan
leikkauspaitaan. Melko pian tuli fysioterapeutti
ohjeistamaan miten noustaan sängystä leikkauksen jälkeen ja
mitä harjoituksia pitää tehdä kun tulee leikkauksesta. (mm.
jalkojen ojennuksia laskimoveritulpan ehkäisemiseksi ja  
hengitysharjoituksia ettei tulisi keuhkokuume!!!) Hieman
taas maallikkoa peloteltiin. Tuon veritulpan mahdollisuuden
olen kyllä tiennyt, mutta keuhkokuumekin, huh huh.
Fysioterapeutti oli kauhuissaan kun kuuli, että mulla on
kaksi lasta kotona ja pienempää joutuu vielä
nostelemaankin. Neitihän on jo melkoisen painava... Taisi
olla fysioterapeutti panikoinut hoitsullekin asiasta, sillä
hoitsu pyyhälsi huoneeseen jonkin ajan kuluttua ja mietti
ääneen että mahtavatkohan leikata sua kuitenkaan. Mä siihen
totesin (monettakohan kertaa olin asian jo kertonut) että
apua on tulossa kyllä aluksi meille kotiin. Hoitsu
kuitenkin totesi että tekee valmistelut ja niitä ei tässä
leikkauksessa paljon ollut. Jotain se vain napaa hieman
ropelsi jollain aineella ja vaihtoi mun pillerit (eli oli
kai ensin tuonut mulle buranaa, mutta toikin pari 500
paratabsia jotka piti ottaa ennen leikkausta).


Lääkäri tuli juttelemaan ennen leikkausta ja katsoi tyrän.
Hän ei ollut leikkausta vastaan ja mäkin sanoin että mä
pelkään niin paljon että en kestä tätä pelkoa toistamiseen.
Nyt kun olen jo niin paljon pelännyt niin mä kyllä haluan
tämän pois alta.


Lekuri meni menojaan ja pian hoitsu tulikin sanomaan että
nyt lähdetään. Sain kävellä ihan omin jaloin
leikkaussaliinmikä tuntui hassulta, mutta kivalta. Eikä
tarvinnut kestää niitä inhottavia toimenpiteitä:
peräruisketta, katetrointia ja kanyylin laittoa (kanyyli
tosin laitettiin myöhemmin). Hoitsu jätti mut
leikkaussalien ulkopuolelle ja kertoi anestesialääkärille
(ja mikä lie se toinen ollut... en tiedä, vaikka olisivat
molemmat olleet anestesia lekureita) että pelkään
kauheasti, että antakaa sitten pian jotain lääkitystä.
Itsekin vielä kysyin josko saisin pahoinvoinnin estoa
etukäteen, sillä voin tosi herkästi pahoin, varsinkin
tyhjällä mahalla. Lääkäri sanoi sen onnistuvan.


Sitten mua pyydettiin leikkaussaliin. Siinä melkein tuli
tunne, että nyt karkuun. Jalat tottelivat vielä sen verran
että kävelin itse sinne, mutta heti kun astuin sisään
vihreään huoneeseen niin pelko hulvahti niin voimakkaana
yli että aloin täristä. Pääsin kuitenkin kiipeämään
pöydälle, mutta siinä mulla jo leuatkin löi loukkua ja
tärinä oli holtitonta. Mulle laitettiin kanyyli käteen,
mutta se ei tässä tuntunut miltään sillä itse leikkaus ja
nukutuspelko oli niin kaameaa. kanyylistä laittoivat heti
mulle jotain rauhoittavaa ja tärinä saatiin kuriin ja tuli
levollinen olo (hassua). Leikkauskohtaakin sanoivat
puuduttavansa, mutta siitä en tiennyt mitään. Nukutusaineen
laittoivat myös pian ja mä en edes tajunnut sitä kun
nukahdin. Sen vain tajusin että on raukea olo, mutta itse
nukahtaminen tapahtui ihan varkain.

Heräämössä herääminen oli tosi hassu kokemus. Mulla vaan
rävähti silmät auki ja olo oli tosi pirteä. Ei sellaista
vaikeaa heräämistä kuin normaaliunesta herää. TOsi outoa.
Olin selkeästi hyvin lääkitty sillä en kovaa kipua
tuntenut, kysyttäessä sanoin kyllä tuntevani että mahaa on
ropeloitu ja hoitsu taisi heti tuikata jotain kipulääkettä.
 Olo oli kyllä varsin hyvä ottaen huomioon että olin juuri
leikattu....paitsi se tärinä joka olikin tuttua mulle esikoisen
section jälkeisestä ajasta tuli nyttenkin!! Raivostuttavaa, mutta nyt
se saatiin kuriin tosi nopeasti jollakin lääkkeellä. Kysyin hoitsulta
onko se tärinä leikkauksen jälkeen jotenkin itseaiheutettua, mutta
tämä sanoi ettei siihen voi vaikuttaa mitenkään. Se tulee jos on
tullakseen. (tämä tärinä oli siis eri asia kuin se mun pelosta johtunut
tärinä ennen leikkausta)

Herättyäni kysyin kelloa ja se oli
hieman yli kymmenen. Mun
vierellä oli koko ajan joku hoitsu ja juteltiin mun
heräämöaika lapsista ym. Oli tosi hyvä olo kun vierellä oli
koko ajan joku. Sectioissa on tuntunut aina niin tylyltä
kun tuntuu ettei olla yhtään huolehdittu. On ollut tunne
että on oman onnensa nojassa kun harvakseltaan vain joku on
käynyt kysymässä mikä on olo ja ei ole itse pystynyt
mitenkään kutsumaan hoitajaa isossa heräämössä. Tuo taisi
olla melko pieni heräämö ja hiljainen päivä joten ehkä
sekin mahdollisti sen että mun vierellä oli koko ajan joku.


Koska olo oli hyvä, niin pääsin melko pian takaisin
osastolle. Vessaan pääsyn tarve oli kova ja kerroin sen
hoitsulle niin tämä sanoi, että ei ole kyllä ollut tapana
heti leikkauksesta tultua rynnätä vessaan, mutta jos sun on
pakko päästä niin ei kai muu auta. Vessareissu onnistui
ongelmitta. Ainut oli että ekaksi hieman pyörrytti kun
nousi istumaan, mutta se tasaantui kun itui hetken
aloillaan. Ei kai ihme, sillä tais olla melkoisen alhainen
verenpaine. Normaalistikin mun verenpaine on alhainen,
mutta nyt oli ihan järkyttävä lukema. Muistelisin että se
alapaine oli vain 46...(??) Melkoinen lukema.... Osastolla
mua sitten väsyttikin hirmuisesti. Uni ei vain tullut.
Koitin nukkua, mutta aina kun luulin nukkuneeni ja
säpsähdin hereillä ja katsoin kelloa niin oli kulunut vain
pari minuuttia.

Lääkäri kävi osastolla vielä juttelemassa ja kysymässä
vointia ja antamassa papereita;  mm. sairaslomaa 17.09.06
asti! Varsinainen sairasloma äitiyslomalaisella. Sanoi
kuitenkin, että kun et voi sitä työnantajalle antaa niin
näytä miehelle!  =) Kyselin lääkäriltä kotiinpääsyä ja
lääkärin lähdettyä hoitsu pyyhälsi paikalle ja totesi että
olet kotiinpääsyä jo kysellyt. Lupasi, että pääsen kotiin
kunhan vaan saan jonkun hakemaan mut. Leikatulla kun pitää
olla joku hakemassa joka ottaa vastuun potilaasta.


Ei voi kuin todeta miten nopeaa päiväkirurgia on. Menin
osastolle 7.15,lääkärit tulivat töihin 8.00 ja sen jälkeen
lääkäri kävi juttelemassa mun kanssa, noin klo.9 kävelin
leikkaussaliin, hieman yli 10 heräsin heräämössä, 11 aikaan
pääsin takaisin osastolle ja kahden aikaan iltapäivällä
kotiin!! Mies tuli kuopuksen kanssa hakemaan mua kotiin ja
totesi, että tässä on tosi vaikeaa suhtautua siihen, että
olen ollut leikkauksessa kun ei ole oikein edes huomannut
mun olevan poissakaan, kun kaikki kävi niin nopeaan.
Esikoinen oli kotona päiväunilla ja uusi naapurin rouva oli
meillä sen aikaa kun mies oli hakureissulla. Ovat kyllä
mukavat naapurit, koska juttelevat tosi paljon aina kun
nähdään ja vaikuttavat aidosti kiinnostuneilta myös
vastapuolen jutuista ja ovat valmiita heti auttamaan,
vaikka ei kunnolla edes tunneta vielä.

 
Oli kyllä ihanaa päästä kotiin, sillä sairaalassa on tosi
orpo olo varsinkin jos joutuu olemaan yötä. Imetyksen
kanssa ei onneksi kovasti ollut ongelmia. Kerran lypsin
molemmat rinnat tyhjiksi, koska ilmeisesti joku nukutus tms
lääke oli sellaista jota ei saanut vauvalle joutua.
Kuopuksella oli kyllä kurja päivä, varsinkin kun kotiuduin
niin neiti itki lohduttomasti kun ei saanu maitoa ennen
kuin illalla. =( Vettä oli kuitenkin huolinut nokkamukista,
mutta korviketta ei suostunut ottamaan. Kiinteitä oli myös
syönyt.

Miehen vanhemmat tulivat iltapäivällä meillä avuksi, mikä
on kyllä suuri helpotus. Makoillut en tämän leikkauksen
jälkeen muuta kuin ne tunnit mitä olin sairaalassa ennen
kotiutumista. Hyvä mieli jäi kaikesta kokemastani. Oli
osaava henkilökunta, joka otti potilaan todella hyvin huomioon.
SIlti toivon, ettei enää ikinä tarvisi minkään asian takia joutua
leikkaukseen elämäni aikana!! Ei se toipumisaika ole herkkua,
vaikka ei paljon kipuja olisikaan. Tuntuu tosi kurjalle kun ei voi tehdä normaaleja
asioita. Tosin kyllä mulla jonkin verran kipuja oli sitten kun se puudute siitä leikkauskohdasta
hävisi. Lääkäri määräsi mulle 500 paratabsia aina kaks kerrallaan, mutta ei se mun mielestä auttanut
niin hyvin kuin olisin toivonut. Päänsärkykin tuli muutamaksi päiväksi sillä mulla meni selkä jumiin
varmaankin sen takia että kuljin hieman kumarassa ekat päivät.